Istuin paikallani.
Näin sinut sivusilmällä.
Istuit siinä juoma kädessäsi.
Kuulin kitaran.
Kuulin särkyvän lasin.
Olin oikeassa.
En tiennyt mitä sanoa.
Oli kesä 2011.
Kaupunki oli kadonnut.
Päässäni soi Juha Tapio.
Kirjoitin tarinoita.
Niitä hölmöjä tarinoita.
Kirjoitin kirjeen,
jota en koskaan lähettänyt.
Vuosia sitten opin,
että elämä ei ole elokuva.
Vuosi toisensa jälkeen
toivon sen kuitenkin olevan.
Ja minä olen se helvetin
päähenkilö.
Voguessa työskentelevä.
Muistatko?
Rakkautta ja muita
katastrofeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti