Jotkut asiat tuntuvat niin kaukaisilta. Se paikka, jossa on paljon hyviä muistoja. Ne ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt elämäni hienoimpia hetkiä. Tuntuu epätodelliselta. Ehkä se on raastavaa ikävöintiä tai muutoksen pelkoa. Toisinaan on vaikea päästää irti jo menneistä hetkistä, vaikka tietäisi niiden kulkevan aina muistoissaan. Maailma on täynnä hämmentävää puhetta ja arvaamattomia tapahtumia. Tapahtumarikas elämä voi olla sitä parasta mahdollista, mutta toisaalta rauhallinen ja ehkä jopa hieman tasapaksu arki luo turvallisuuden tunnetta. Tarvitsenko sitä turvallisuutta? Voiko sen luoda jostakin muusta kuin rutiineista?
Tunnen itseni vanhaksi ja tylsäksi. Arkipäiväni alkavat kuudelta aamukahvilla ja sähköpostin tsekkaamisella. Laittaudun, kuuntelen musiikkia ja keräilen kamppeitani laukkuun. Jossain välissä käyn aamupalalla. Lähden kouluun ja illalla neljän jälkeen olen poikki. Käyn roller derby -treeneissä, tallilla, lenkillä tai kahvilla. Harvemmin tapahtuu mitään uutta ja jännittävää. Matkustan ajatuksissani toisaalle ja mietin miltä tuntuisi, jos kaikki olisi toisin. En väitä, että haluaisin asioiden olevan toisin. Haluan vain kokea asioita, erilaisia asioita. En halua jäädä kiinni routaiseen maahan marraskuisena aamuna. En halua sen olevan tulevaisuuteni.
Voiko ihminen muuttua? Onko jokainen ihminen kaavoihinsa jumittunut jääräpää, joka ei pääse irti vaikka kuinka taistelisi? Jos päättää muuttuvansa ja olevansa toistamatta samoja virheitä tai asioita kuin aikaisemmin, onko se tuomittu epäonnistumaan?
Elämä on sarja toistoja. Hengittämistä, puhumista, nauramista ja itkemistä. Samoja naamoja päivästä toiseen. Satunnaisia festarituttuja, jotka jäävät pelkäksi muistoksi. Luopumista ja saamista. Epätoivoisia yrityksiä ja virheistä oppimista. Taisteluita ja sankarina selviytymistä. Rakastamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti