Kumman nopeaan elämän langat saa sykkyrään kiertymään

Puhu mitä puhut,
mut juoksemista älä lopeta.
Vaikka suunta puuttuu.
Sano mitä sanot,
ei historia meitä opeta.
Tuskin reitti muuttuu.

Kaksitoista kuukautta on pitkä aika. Näinä päivinä tulee täyteen tasan vuosi siitä, kun ilmoitin eroavani silloisesta työstäni, pakkasin tavarani ja suuntasin takaisin Seinäjoelle. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Mieleen nousee useita muistoja, useita pahoja erehdyksiä. Sellaisia asioita, jotka ovat tehneet minusta vanhemman ihmisen, sellaisen joka kestää enemmän kuin moni osaa edes kuvitella. Vuoden aikana olen ehtinyt itkeä silmät päästäni, luopua parhaasta ystävästäni ja joutua vararikkoon. Olen viettänyt ikimuistoisia hetkiä ystävieni kanssa. Olen festaroinut, uinut, suudellut ja huutanut ääneni käheäksi. Olen oppinut sanomaan ei. Olen vihdoinkin tarttunut itseäni niskasta kiinni ja aloittanut opiskelun. Neljän kuukauden kuluttua olen vuoden lähempänä valmistumistani. Olen ehtinyt asua kolmella eri paikkakunnalla. Useat ajatukseni ovat menneet uusiksi. Olen käynyt hautausmaalla ja vuodattanut siellä muutaman kyyneleen ilman mitään sen suurempaa syytä. Se vain sattui olemaan paikka, jossa raskaat muistot syöksyivät esille mieleni perukoilta. Olen oppinut luottamaan, se tuntuu mahtavalta. Olen myös jotain muuta, mutta sitä en aio teille kertoa.